Haluaisit olla terve ja sinut itsesi kanssa. Sekä olla onnellinen,
etkä pelätä omaa persoonaasi muiden ihmisten seurassa. Toivoisit että sinulla
olisi energiaa ennen kaikkea päästä eteenpäin elämässä ja toteuttaa haaveitasi.
Tärkeää olisi myös luottaa muihin ihmisiin, eikä pelätä rakastaa takaisin.
Mutta kuka sitten olen? Olen vuonna 1994 syntynyt tyttö. Täällä blogissani esiinnyn nimimerkillä J. Minulla on unelmia, joita minulla ei meinaa olla voimia toteuttaa. Siihen on monia syitä, joita pyrin avaamaan täällä blogin puolella ennen kaikkea itselleni.
Yksi syistä on koko peruskoulun ajan kestänyt koulukiusaaminen, minä aikana olin lähestulkoon kaiken aikani yksin, koska muut pelkäsivät olla seurassani ilmeisesti sen takia, että joutuisivat itsekin kiusatuiksi.
Toinen syy on se, että kiusaaminen ja yksinäisyys sai minut ahmimaan yläasteen aikana paljon ruokaa. Lihoin lihomistani ja siitä tuli yksi syy kiusata minua lisää. Mutta minulla on myös toinen ääripää jota edustan, nimittäin syömisen jatkuva rajoittaminen ja liikunnan määrän korostaminen. Laihduinkin 7-luokan lopulla todella hoikaksi ja siitä kiusaajani saivat uuden syyn irvailla, että nyt olen heidän sanojensa takia sairastunut syömishäiriöön.
Tuli 7- ja 8-luokan välinen kesä, milloin aloin seurustella nykyisen poikaystäväni A:n kanssa. Uudenlainen ihmissuhde alkoikin jännittää minua niin paljon, että syömisen ääripääni kääntyi jälleen ympäri ja aloin taas lihoa uudelleen. Ahmin ennen näkemisiä muun muassa suklaapatukoita, sipsiä ja mehujäitä, että saisin rauhoitettua itseäni. Lihoin 8-luokan mittaan takaisin samoihin painoindeksiluokkiin, mitä olin edustanut seitsemännelläkin luokalla. Olin todella pettynyt itseeni, kiusaaminen lisääntyi ja itsetuntoni laski entisestään.
Yhdeksännellä luokalla vaihdoin koulua, sillä en enää kestänyt ollenkaan vanhaa kouluani. Olin lähes puoli vuotta poissa päättötodistuksen numeroiden kannalta tärkeimmältä peruskoulun vuodeltani. Opettajatkin sanoivat, etteivät he valitettavasti voisi pitää numeroitani entisellään, vaan lähes kaikki arvosanani laskivat lähes kahdella numerolla. Se siis tarkoitti lisää ongelmia tulevaisuuden kannalta – ja syy oli, mikäpä muukaan kuin pitkä kiusaamistausta joka vei minulta melkein kaikki henkiset voimavarani.
Yhdeksännen luokan keväällä yhteishakujen aikaan päätin vaihtaa nimeni suojatakseni itseäni huonon ’’maineen’’ leviämiseltä tulevaan jatko-opiskelupaikkaani. Hain joustavassa haussa eräälle ammattikoulualalle. En suinkaan voinut hakea omalle kotipaikkakunnalleni, sen takia koska laskeneet arvosanani eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Se tarkoitti siis myös sitä, että joutuisin asumaankin muualla niin nuorena ja vielä kaukana poikaystävästäni, jota voisin nähdä enää viikonloppuisin. Ostin itselleni lemmikin, sillä muuten en olisi varmaan säilynyt järjissäni pienessä yksiössäni, keskellä ei mitään, jonka vanhempani rahoittivat.
Ensimmäisen opiskeluvuoteni syksyllä tutustuin kuitenkin erääseen poikaan, josta luulin saavani kaverin. Hän vaikutti aralta, hänellä oli tyttöystävä toisella paikkakunnalla ja aloin uskoa hänelle salaisuuksiani. Eräänä kertana asunnollani, usko tähän ihmiseen kuitenkin mureni. Hän yritti ilmeisesti raiskata minut, mutta hänen yrityksensä siinä jäi kesken/epäonnistui huutamiseni, potkimisteni ja uhkailuideni takia, joka koski poliisille soittoa. Hän kuitenkin kerkesi väkivalloin painaa minua sänkyäni vasten, piti ranteistani väkisin kiinni ja koko painollaan makasi päälläni ja koski kaikille niille alueille, mihin ei ilman lupaa saisi edes koskea. En meinannut saada välillä edes henkeä ja ajattelin, että hän voisi jopa tappaa minut. Mutta sitten hän lähti pois, nopeammin kuin oli edes tullut luokseni.
Poikaystävänikin oli tuona aikana käynyt kerran viikossa luonani. Tunsin kuitenkin, että suhteemme oli muuttunut huomattavasti. Hänestä oli tullut kylmä ja etäinen. Hän ei juuri puhunut enää tunteistaan ja vaivautui, kun kysyin mitä hän salaili. Päädyinkin lopputulokseen, että hänellä oli takuulla joku toinen tyttö, sillä hän säpsähti jo sitä, jos koskin hänen kännykkään tai kysyin kuka oli yrittänyt soittaa tai lähettää viestiä. Ja jos kysyin suoraan, että oliko hänellä toinen tyttö, niin hän raivostui aivan silmittömästi.
Luottamukseni poikaystävääni heikkeni kokoajan ja koulussa ahdistuin hyväksikäyttäjäni takia. Monesti mietin, jos olisin nostanut syytteen asiasta. Siihen minulla ei ollut kuitenkaan voimia, koska vanhempani eivät tukeneet minua asiassa ja nuoren ikäni, sekä sosiaalisten tilanteiden pelon takia jätin ilmoituksen poliisille tekemättä.
Alkukeväästä 2011 minusta tuli jo todella katkera omaa elämääni kohtaan. Mietin jatkuvasti, millaista olisi, jos heittäytyisin junan alle. Tai jos ahmisin särkylääkkeitä ja kuolisin. ’’Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?’’, kysyin jatkuvasti itseltäni ja haudoin asiaa päässäni jatkuvasti. Sillä hetkellä ainoa ajatuksiani rajoittava tekijä oli pieni lemmikkini, josta olen aina kokenut suurta vastuuta.
Kuitenkin oli odotettavissa vielä suurempi jysäys jaksamiselleni ja se oli minun ja poikaystäväni raju riita puhelimessa jossa olin ottanut puheeksi jälleen pettämisen. Poikaystäväni raivosi kuin hullu ja jätti minut. Tuntui kuin elämältä olisi pudonnut kunnolla pohja. Kerroin asiasta psykologille, ja jouduin noin viikkoa ennen ystävänpäivää suljetulle osastolle. A (poikaystäväni) järkyttyi kuitenkin tästä ja väitti haluavansa minut sittenkin takaisin. Hän toi minulle vanhan kamerattoman puhelimen, sillä suljetulla osastolla ei saanut olla kamerapuhelinta. A kuitenkin väitti, että puhelin oli hänen äitinsä vanha, etten saanut lukea viestejä tai soittaa viestejä lähettäneisiin numeroihin. Siitäpä epäilykseni lähti taas rullailemaan, enkä pystynyt epäilysteni ja sairaalassa nököttämisen tylsyyden takia olemaan lukematta niitä viestejä. Ja mitäpä muuta sieltä paljastuikaan kuin totuus!
Viestejä oli pitkin 2010 kevättä, kesää ja syksyä aina 2011 keväälle asti. Viimeiset olivat ihan muutamia päiviä ennen sairaalaan menoani. Kaikki olivat tunteiden tunnustuksia, runoiluja, kehuja jne. Jokainen niistä viesteistä oli sellaisia, joita olin pitkään kaivannut itselleni. Itkin aivan hysteerisenä ja kirjoitin tietoja henkilöistä paperille ylös. Yhteen numeroon uskaltauduin soittamaan ja selvisi, että luurin toisessa päässä ollut henkilö 1 oli ollut A:n kanssa yhdessä joulukuusta 2010 lähtien, ja tunteneet puoli vuotta ennen sitä, jona aikana A oli kokoajan yrittänyt saada 1:stä itselleen tyttöystävää.
Puhelun ja selvittelyjen jälkeen soitin A:lle ja esitin koko tarinan. Hän oli ensiksi aivan hiljaa, kunnes suuttui, että olin lukenut puhelimen viestejä. A kuitenkin pitkän kiertelyn ja syyttelyiden jälkeen myönsi asian. Hän kuitenkin halusi tulla puhumaan asiasta sairaalalle kasvotusten, vaikka se tuntuikin erittäin kipeältä ajatukselta.
(Tarina jatkuu tästä seuraavassa postauksessani. On aivan pakko aloittaa siivoaminen, vaikka on kova väsymys ja kiputila päällä hartioissa.)
-J-
Mutta kuka sitten olen? Olen vuonna 1994 syntynyt tyttö. Täällä blogissani esiinnyn nimimerkillä J. Minulla on unelmia, joita minulla ei meinaa olla voimia toteuttaa. Siihen on monia syitä, joita pyrin avaamaan täällä blogin puolella ennen kaikkea itselleni.
Yksi syistä on koko peruskoulun ajan kestänyt koulukiusaaminen, minä aikana olin lähestulkoon kaiken aikani yksin, koska muut pelkäsivät olla seurassani ilmeisesti sen takia, että joutuisivat itsekin kiusatuiksi.
Toinen syy on se, että kiusaaminen ja yksinäisyys sai minut ahmimaan yläasteen aikana paljon ruokaa. Lihoin lihomistani ja siitä tuli yksi syy kiusata minua lisää. Mutta minulla on myös toinen ääripää jota edustan, nimittäin syömisen jatkuva rajoittaminen ja liikunnan määrän korostaminen. Laihduinkin 7-luokan lopulla todella hoikaksi ja siitä kiusaajani saivat uuden syyn irvailla, että nyt olen heidän sanojensa takia sairastunut syömishäiriöön.
Tuli 7- ja 8-luokan välinen kesä, milloin aloin seurustella nykyisen poikaystäväni A:n kanssa. Uudenlainen ihmissuhde alkoikin jännittää minua niin paljon, että syömisen ääripääni kääntyi jälleen ympäri ja aloin taas lihoa uudelleen. Ahmin ennen näkemisiä muun muassa suklaapatukoita, sipsiä ja mehujäitä, että saisin rauhoitettua itseäni. Lihoin 8-luokan mittaan takaisin samoihin painoindeksiluokkiin, mitä olin edustanut seitsemännelläkin luokalla. Olin todella pettynyt itseeni, kiusaaminen lisääntyi ja itsetuntoni laski entisestään.
Yhdeksännellä luokalla vaihdoin koulua, sillä en enää kestänyt ollenkaan vanhaa kouluani. Olin lähes puoli vuotta poissa päättötodistuksen numeroiden kannalta tärkeimmältä peruskoulun vuodeltani. Opettajatkin sanoivat, etteivät he valitettavasti voisi pitää numeroitani entisellään, vaan lähes kaikki arvosanani laskivat lähes kahdella numerolla. Se siis tarkoitti lisää ongelmia tulevaisuuden kannalta – ja syy oli, mikäpä muukaan kuin pitkä kiusaamistausta joka vei minulta melkein kaikki henkiset voimavarani.
Yhdeksännen luokan keväällä yhteishakujen aikaan päätin vaihtaa nimeni suojatakseni itseäni huonon ’’maineen’’ leviämiseltä tulevaan jatko-opiskelupaikkaani. Hain joustavassa haussa eräälle ammattikoulualalle. En suinkaan voinut hakea omalle kotipaikkakunnalleni, sen takia koska laskeneet arvosanani eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Se tarkoitti siis myös sitä, että joutuisin asumaankin muualla niin nuorena ja vielä kaukana poikaystävästäni, jota voisin nähdä enää viikonloppuisin. Ostin itselleni lemmikin, sillä muuten en olisi varmaan säilynyt järjissäni pienessä yksiössäni, keskellä ei mitään, jonka vanhempani rahoittivat.
Ensimmäisen opiskeluvuoteni syksyllä tutustuin kuitenkin erääseen poikaan, josta luulin saavani kaverin. Hän vaikutti aralta, hänellä oli tyttöystävä toisella paikkakunnalla ja aloin uskoa hänelle salaisuuksiani. Eräänä kertana asunnollani, usko tähän ihmiseen kuitenkin mureni. Hän yritti ilmeisesti raiskata minut, mutta hänen yrityksensä siinä jäi kesken/epäonnistui huutamiseni, potkimisteni ja uhkailuideni takia, joka koski poliisille soittoa. Hän kuitenkin kerkesi väkivalloin painaa minua sänkyäni vasten, piti ranteistani väkisin kiinni ja koko painollaan makasi päälläni ja koski kaikille niille alueille, mihin ei ilman lupaa saisi edes koskea. En meinannut saada välillä edes henkeä ja ajattelin, että hän voisi jopa tappaa minut. Mutta sitten hän lähti pois, nopeammin kuin oli edes tullut luokseni.
Poikaystävänikin oli tuona aikana käynyt kerran viikossa luonani. Tunsin kuitenkin, että suhteemme oli muuttunut huomattavasti. Hänestä oli tullut kylmä ja etäinen. Hän ei juuri puhunut enää tunteistaan ja vaivautui, kun kysyin mitä hän salaili. Päädyinkin lopputulokseen, että hänellä oli takuulla joku toinen tyttö, sillä hän säpsähti jo sitä, jos koskin hänen kännykkään tai kysyin kuka oli yrittänyt soittaa tai lähettää viestiä. Ja jos kysyin suoraan, että oliko hänellä toinen tyttö, niin hän raivostui aivan silmittömästi.
Luottamukseni poikaystävääni heikkeni kokoajan ja koulussa ahdistuin hyväksikäyttäjäni takia. Monesti mietin, jos olisin nostanut syytteen asiasta. Siihen minulla ei ollut kuitenkaan voimia, koska vanhempani eivät tukeneet minua asiassa ja nuoren ikäni, sekä sosiaalisten tilanteiden pelon takia jätin ilmoituksen poliisille tekemättä.
Alkukeväästä 2011 minusta tuli jo todella katkera omaa elämääni kohtaan. Mietin jatkuvasti, millaista olisi, jos heittäytyisin junan alle. Tai jos ahmisin särkylääkkeitä ja kuolisin. ’’Jäätäisiinkö minua kaipaamaan?’’, kysyin jatkuvasti itseltäni ja haudoin asiaa päässäni jatkuvasti. Sillä hetkellä ainoa ajatuksiani rajoittava tekijä oli pieni lemmikkini, josta olen aina kokenut suurta vastuuta.
Kuitenkin oli odotettavissa vielä suurempi jysäys jaksamiselleni ja se oli minun ja poikaystäväni raju riita puhelimessa jossa olin ottanut puheeksi jälleen pettämisen. Poikaystäväni raivosi kuin hullu ja jätti minut. Tuntui kuin elämältä olisi pudonnut kunnolla pohja. Kerroin asiasta psykologille, ja jouduin noin viikkoa ennen ystävänpäivää suljetulle osastolle. A (poikaystäväni) järkyttyi kuitenkin tästä ja väitti haluavansa minut sittenkin takaisin. Hän toi minulle vanhan kamerattoman puhelimen, sillä suljetulla osastolla ei saanut olla kamerapuhelinta. A kuitenkin väitti, että puhelin oli hänen äitinsä vanha, etten saanut lukea viestejä tai soittaa viestejä lähettäneisiin numeroihin. Siitäpä epäilykseni lähti taas rullailemaan, enkä pystynyt epäilysteni ja sairaalassa nököttämisen tylsyyden takia olemaan lukematta niitä viestejä. Ja mitäpä muuta sieltä paljastuikaan kuin totuus!
Viestejä oli pitkin 2010 kevättä, kesää ja syksyä aina 2011 keväälle asti. Viimeiset olivat ihan muutamia päiviä ennen sairaalaan menoani. Kaikki olivat tunteiden tunnustuksia, runoiluja, kehuja jne. Jokainen niistä viesteistä oli sellaisia, joita olin pitkään kaivannut itselleni. Itkin aivan hysteerisenä ja kirjoitin tietoja henkilöistä paperille ylös. Yhteen numeroon uskaltauduin soittamaan ja selvisi, että luurin toisessa päässä ollut henkilö 1 oli ollut A:n kanssa yhdessä joulukuusta 2010 lähtien, ja tunteneet puoli vuotta ennen sitä, jona aikana A oli kokoajan yrittänyt saada 1:stä itselleen tyttöystävää.
Puhelun ja selvittelyjen jälkeen soitin A:lle ja esitin koko tarinan. Hän oli ensiksi aivan hiljaa, kunnes suuttui, että olin lukenut puhelimen viestejä. A kuitenkin pitkän kiertelyn ja syyttelyiden jälkeen myönsi asian. Hän kuitenkin halusi tulla puhumaan asiasta sairaalalle kasvotusten, vaikka se tuntuikin erittäin kipeältä ajatukselta.
(Tarina jatkuu tästä seuraavassa postauksessani. On aivan pakko aloittaa siivoaminen, vaikka on kova väsymys ja kiputila päällä hartioissa.)
-J-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti